Reissun lopetus ja kotiinpaluu

Kolme kuukautta meni hetkessä. Joulua vietimme ystäväporukalla syöden itsemme ähkyyn paikallisessa ravintolassa, jossa tilasimme montaa eri ruokalajia pöytään yhteisesti jaettavaksi. Olihan se erilainen kokemus, kun porkkanalaatikon sijasta joulupöydässä onkin palak paneeria ja lihaa ei ole viereistä pöytää lähempänä.

Tapaninpäivänä suuntasimme kohti Pokharaa. Kahdeksan tunnin bussimatka oli välillä aika hurja, kun tiet ovat kapeita ja mutkittelevat vuorenrinteillä aivan jyrkänteen reunalla. Taisi olla vain tien nimi Highway, ei sen laatu. Nepalissa on yleinen nopeusrajoitus kuulemma 60 km/h, mutta välillä kapeilla vuoristoteillä voi nähdä ja kokea vähän kovempaakin vauhtia ja lisänä sydämen tykytyksiä ohituksista mutkissa. Vuorenrinteiltä ajelee alas busseja harvase päivä, keskiarvo taisi olla kaksi bussia päivässä.

Matkaan lähdimme hotellimme yhteydessä olleen matkatoimiston myymien bussilippujen kanssa. Tytöt halusivat satsata matkaan ja otimme pari euroa kalliimman hienomman turistibussin, jossa piti olla vesitarjoilu, ilmastointi, lämmitys, laajakuvatelkkari, reilumman kokoiset penkit ja päivän lehdet. Lisäksi bussin sanottiin olevan ihan uusi, vain 15 päivää sitten käyttöönotettu. Totuus oli jälleen kerran toista. Bussi oli ainakin 20 vuotta vanha, likainen ja ahdas. Television kohdalla oli seinässä reikä, jonka peittona oli likainen viltti. Ilmastointi toimi siten, kun avasi ikkunan, jos sen sai auki ja lehtiä ei näkynyt missään. Lämmitys oli tasan yhden penkin alla, josta Milla sai kärsiä koko matkan, sitä kun ei saanut pois päältä. Ainut paikkansa pitänyt asia oli vesitarjoilu eli saimme pullot vettä, kyllä kannatti maksaa 15 rupian vesipullosta se 400 rupiaa enemmän, kun saatiin noin hieno bussikin. Huvittavinta on kyllä se, että pitemmillä matkoilla Nepalissa kulkee turistibusseja, joissa oikein lukee isolla "Tourists only!" ja kyydissä on parhaimmillaan vain paikallisia ihmisiä. Kai hekin ovat turisteja, jos menevät sukuloimaan parin sadan kilometrin päähän.

En muista olenko kertonut aikaisemmin rekisterikilpien värikoodeista. Tuli vaan tässä mieleen kun tuosta turistiliikenteestä oli kyse. Turistiautoissa on vihreät rekisterikilvet, oli kyseessä sitten bussi tai jeeppi tai vuokra-auto. Yksityisillä ajoneuvoilla on punaiset kilvet ja maksullisilla, kuten takseilla mustat. Diplomaattien autoissa kilvet on siniset. Ruskeita kilpiä näin myös, mutta niistä en osaa sanoa. Voisin veikata, että kyseessä on paikalliset poliitikot, koska autot olivat sen näköisiä. Meille tuttuja valkoisia kilpiä ei näkynyt ollenkaan.

Pokharaan saavuimme perjantaina 26. joulukuuta kolmen aikoihin iltapäivällä. Turistibussipysäkillä oli vastassa kymmeniä hotellikaupustelijoita, joista ei meinannut päästä eroon. Olisivat tarjonneet vaikka millaisia "luksushotelleja" edullisesti eli rikaslänsimainenturistihintaan. Taksitkin olivat heille varattuja ja saimme nähdä hieman vaivaa, että saimme otettua taksi ilman hotellia. Bussipysäkki olisi kävelyetäisyydellä Lake Sidelta, jos olisi tiennyt mihin suuntaan lähteä, joten pelasimme varman päälle ja 200 rupiaa ei ole kovin paljon siitä varmuudesta, ettei tarvitse harhailla matkatavaroiden kanssa tuntikausia väärään suuntaan.

Dam site Pokhara

Löysimme kivan guest housen tovin etsittyämme, kahden hengen huoneet olivat 600 rupiaa yö (vajaa 3 € per naama). Omaa vessaa ja suihkua huoneisiin ei kuulunut, mutta yhteiskäytössä oleva oli siisti ja käytävällä ihan huoneiden vieressä.

Kolmijalkainen lehmä ruokailee Pokharassa järven rannalla.

Pokhara on Nepalin toiseksi isoin kaupunki. Se sijaitsee Kathmandusta 300 km länteen aivan Himalajan sylissä ja siellä on myös maan suurin järvi. Kaupunki on siis rakennettu järven rannalle. Valittevasti järvi on hyvin saastunut, mutta ihmiset silti kalastavat siitä ruokansa ja pesevät pyykkinsä siinä. Rannalla oli vierivieressä pyykkäreitä ja kalastajia. On vaikeaa hahmottaa järven koko näin suomalaisiin järviin tottuneena. Täällä vastaranta on sitä matalampi mitä kauempana se on ja välissä on saaria, Pokharassa näin ei ollut. Järven toisella puolella oli kukkuloita ja vuoria ja saaria ei ollut lainkaan. Aluksi katsoinkin, että eipä ole iso lätäkkö, ennen kuin huomasin pikkuruiset kylät vuoren rinteillä vastarannalla ja veneet, jotka olivat tulitikkuaskin kokoisia vaikkeivat olleet edes puolessa välissä järveä.

Halusimme viettää uuden vuoden Pokhara cityssä, koska olimme kuulleet, että siellä on isot festivaalit. Tämä mielessämme suuntasimme heti saapumisiltanamme matkatoimistoihin kyselemään mahdollista trekkiä ennen uutta vuotta. Hinnat vaihtelevat aika paljon liikkeiden välillä. Otimme seuraavan aamuna alkavat neljän päivän vaelluksen Poon Hillille.

Nyapool

Mielipiteemme oppaasta jakautui puoliksi, joten päädyimme palkkaamaan oppaan matkalle. Reitti on helppo ja kohtuu mittainen, joten sen voi tehdä helposti ilman opastakin. Välillä ärsyttikin, kun oppaalla oli niin kova kiire koko ajan, ettei ollut aikaa pysähtyä ihailemaan maisemia. Joku matkaseurueestani kysyikin jossain vaiheessa, että miksi otimme oppaan. Sitä minäkin ihmettelen, koska äänestin vastaan. Epävarmuus kai siellä huuteli, kun Himalajalle kerta ollaan menossa ensimmäistä kertaa. Hintaa reissulle tuli 5000 rupiaa per naama sisältäen trekkausluvat, oppaan ja jeepin Nyapooliin ja takaisin. Majoitukset ja ruokailut maksoimme päivittäin paikanpäällä. Majoittuminen oli halpaa vain 200 rupiaa yö kahden hengen huoneissa, mutta ruoat olivat kalliita ja ne on syötävä siinä majatalossa, jossa yöpyy. Se on trekkaussääntö numero 1. Yöt vuorilla ovat kylmiä ja koska majapaikat ovat lämmittämättömiä tuli makuupussi, fleece, kerrasto, pipo ja kahdet villasukat tarpeeseen. Pelkällä peitolla ei olisi pärjännyt, sillä yöllä voidaan olla pakkasen puolella. Trekki oli hermoja raastava ja fyysisesti vaativa, vaikka kyseessä oli helppo reitti. Minulle siinä oli tarpeeksi nousua, meinasi hieman vuoristotautikin iskeä, kun päivän aikana nousua oli 1000 metriä. Se tuntuu kehossa. 

Poon Hill trek - reitti

Tervetuloa Annapurnan luonnonsuojelualueelle.

 

 

 

Trekin alussa oltiin vielä alhaalla.

Kiviportaita

Kolme päivää kiipesimme ylös päin, portaita, paljon kivisiä portaita. En ehkä halua enää koskaan nähdäkään kiviportaita, jotka jatkuivat aina mutkat takaa ja välillä ne olivat niin huonossa kunnossa, että sai kiittää pitkiä jalkoja, jotta pääsi ponnistamaan ylöspäin.

Reppu muuten vetää ihan kivasti taaksepäin noissa jyrkissä portaissa, pari kertaa pelkäsin tippuvani ja kieriväni muutaman kilometrin taaksepäin.

Rukouslippuinen silta

Polku kulki talojen viertä.

Vaatii kyllä ihan jonkun verran kiivetä rinnettä auringon noususta sen laskuun ja välillä vähän ylikin. Päivittäin käveltiin 8-10 tuntia. Omaan tahtiin parilla lisäpäivällä reissu olisi ollut rennompi ja siitä olisi saanut enemmän irti. Maisemat kyllä tekivät trekistä kaiken sen tuskan arvoisen. Olisi tietysti voinut helpottaa reissua, jos sinne olisi lähtenyt terveenä eikä vielä vähän ripulisena. Neljäntenä päivänä lähdettiin tulemaan alaspäin ja sitten olikin jo intoa kirmailla. Siinähän sitä portaita alaspäin mennessä sitten kuului riks tuosta vasemmasta polvesta ja siihen alkoi kertymään nestettä. Illalla, kun olimme takaisin Pokharassa en pystynyt laittamaan painoa polven varaan tai edes kyykistymään, niin voitte vaan kuvitella kuinka kivaa on kyykkyvessassa käynti tuollaisen jalan kanssa. Olihan tuolla polvella kokoakin kaksi kertaa enemmän kuin toisella. Ja oli saanut myös pienen pureman toiseen sääreeni, neljä hampaan kuvaa koivessa. Liekö ollut käärme, hämähäkki vai joku jyrsiä, en ole sitä kuitenkaan huomannut. Onneksi ei tulehtunut tai ollut mitään myrkkyä siinä.

60 kg kanoja kulkee vuoristokyliin sedän selässä.

Raskaammat tavarat kulkevat ylös ja alas aasien ja hevosten kyydillä.

Polku on välillä todella reunalla.

Ghorepanin kylä

Öinen pakkanen oli jäätänyt kaivon.

Kamala lodge, Ghorepani

Ghorepani on sininen kylä.

Polulla Poon Hillille oli esteitä hevosille ja aaseille.

Portaat Poon Hillilta

Auringonnousu, Poon Hill

Auringon nousun aikaan

Alppiruusumetsä levittäytyy Himalan rinteillä.

Alppiruusumetsää

Alppiruusun runko

Yksi alppiruusu jo kukkikin.

Puro

Kuuraa oli varjoisissa paikoissa.

Jännittävä puu

Aurinko valaisi reittiämme.

Tästä huipulta oli aika avoimet maisemat.

Jäätynyt puro polun varrella.

Välillä saimme mennä lumisissa maisemissa.

Melkein loppuvaiheessa, reitti oli jo helpompaa.

Joku vesiputous puskassa.

Kun menee tarpeeksi ylös vaihtuu viidakko mäntyihin.

Tadapani, ehkä hienoin paikka syödä aamupalaa.

Auringonlasku Tadapanissa.

Kimchin kylä rinteellä, viimeinen etappi

Otimme bussin Kimchistä Nyapooliin.

Pokharaan kun tulimme takaisin palasimme samaan guest houseen, jossa olimme heti tullessamme. Olimme jättäneet sinne tavaroitamme säilöön ja odotimme innolla suihkuun pääsyä. Hinta olikin sitten jo toinen, vaikka meille oli huoneet varattu ja kukaan ei puhunut lähtiessämme hinnan noususta, mutta festivaalit olivat lisänneet kysyntää. Hinta oli melkein triplaantunut, pitkällisen neuvottelun tuloksena saimme hinnan laskemaan 900 rupiaan yöltä. Ja yhden matkakumppanin kiukuttelu ei kyllä alentanut hintaa vaan sai myös hostellin omistajat hermostumaan. Välillä liika mukavuuden halua kostautui meille muille, jotka emme niin paljoa vaadi. Kuumasuihku ja sähköt ovat luksusta, jota ei vaan kehitysmaasta voi odottaa.

Uuden vuoden katufestarit olivat hienot. Koko kaupunki oli ihan täynnä ihmisiä ja kaduilla oli ruoka- ja juomakojuja. Ihmisiä oli saapunut paikalle kaikkialta Nepalista ja jopa Intiasta. Yhteen hämmentävään tilanteeseen jouduimmekin Kamilan kanssa, kun yhtäkkiä eteemme pöllähti ryhmä intialaisia, jotka tulivat vauvojensa kanssa poseeraamaan meidän eteemme. Olemme nyt varmaan jonkun perhealbumissa eikä kyseessä edes olleet köyhät ihmiset järjestelmäkameroista päätellen. Eivät kai sitten olleet koskaan nähneet valkoisia ihmisiä. Mitähän tarinaa ne kertovat muksuilleen, kun nämä kasvavat. "Tässä on teidän tädit Caroline ja Mary Englannista." "Jee millon mennään niiden luokse kylään?"

Pokhara, Lake Side

Oli hassua nähdä miten järjestelmällisesti suuret ihmismassat liikkuvat. Vasemman puoleisen liikenteen mukaisesti kadut olivat jakautuneet puoliksi. Vastavirtaan oli mahdoton kulkea. Siellä tosiaan oli kuin olisi ollut lavan edessä festareilla kaikessa ihmispaljoudessa kaduilla. Ja kaikki toivottivat toisilleen hyvää uutta vuotta. On hauskaa miten nepalilaiset haluavat viettää kaikkia mahdollisia juhlia vaikkeivat ne kuuluisikaan heidän omaan kulttuuriinsa. Nepalilainen uusi vuosihan oli lokakuun lopulla. Ilotulitus oli myös, se oli hieman erilainen mihin olemme tottuneet. Suomessa ammutaan raketit jotenkin järjestelmällisesti ja suunnittellussa ohjelmassa. En tiedä oliko tuolla sellaista, mutta vaikutti siltä, että raketteja tuli vähän silloin, kun joku ehti sytyttämään sellaisen. Ainakin jokaisella raketilla oli tilaa taivaalla ja niitä sai ihastella yksi kerrallaan.

Matkalla trekille pysähdyimme ottamaan kuvia roskakasalla.

Uuden vuoden jälkimainingeissa päätimme etsiä saunan. Olimme nähneet saunamainoksia siellä sun täällä ja ajattelimme, että olisihan sitä kiva päästä pitkästä aikaa saunaan. Oli satanut monta päivää, niin suihkustakaan ei ollut tullut lämmintä vettä, koska aurinko ei ollut sitä lämmittänyt. Löysimme span, joka oli hienostuneen näköinen. Sovimme, että otamme kasvohoidot saunassa käynnin jälkeen ja saimme sopivan hinnan sovittua hoidoille. Odottelimme noin 15 minuuttia saunan lämpenemistä ja sinä aikana seurasimme mitä työntekijät tekivät. Asiakas palveluhan oli aika huonoa. Yksi istuskeli toimistopöydän takana, katseli kattoa, jos häneltä yritti jotain kysyä ja välillä lepuutti päätä vastaanottotiskillä. Toinen nojaili oven suuhun ja hihitteli näppäillessään kännykkää. Kummaltakaan ei saanut palvelua. No sauna lämpeni ja pääsimme löylyihin. Ensin meille tuotiin miesten bokserit, että voisimme laittaa ne jalkaan, kun menenne lauteille ja pyyhkeet, jotka olivat ihan likaiset. Boksereihin emme koskeneet ja likaiset pyyhkeet olivat tulleet tutuiksi jo aikaisemmista hotellikokemuksista, joten ei muuta kuin pyyhkeet ympärille ja saunaan. Saunassa oli 30 C astetta lämmintä. Tyttö opasti meitä, että voidaan heittää löylyä, jotta saadaan lämpötilaa ylöspäin. Varmistimme vielä, että saammehan varmasti heittää vettä kiukaalle. No heitimme löylyä ja vastaukseksi tuli pieni sihahdus. Heitimme lisää ja lopulta kuului enää pläts ja lorinaa kun vesi valui lattialle. Kiuas lakkasi lämpiämästä. Kävimme hakemassa työntekijän paikalle, joka alkoi huutamaan, että heitittekö te vettä kiukaalle?! Ei sinne saisi noin paljon laittaa, ihan vain ruokalusikallinen kymmenen minuutin välein. Paikalle haettiin vielä joku pukumieskin pällistelemään tilannetta ja hän vaan totesi, että rikki on. No se niistä löylyistä sitten. Ehkä sitä oli kuuma suihku edes mahdollista saada. Ensinnäkin suihkuhuone oli auki pihamaalle, edessä oli vain matalat sermit, eli ei mitenkään lämmintä ollut. Ja sitten suihkusta tuli vain kylmää vettä. Piti taas hieman häiritä työntekijöiden feisbuukkaillua, jotta saatiin lämmintä vettä. Paikalle kannettiin kaasupullo, joka viritettiin kiinni johonkin lämmittimeen. Sitten kyllä tulikin kuumaa vettä, aika liruttaen tosin, mutta ajoi asiansa. En voi käsittää miksei sitä kaasupulloa oltu voitu virittää valmiiksi sillä aikaa, kun olimme saunassa. Koko paikka oli kuin huono vitsi. Emme ottaneet kasvohoitoja ja emme maksaneet mitään. Lähdimme pois epäuskoisina. Ehkäpä tuolla olisi ollut parempaa palvelua setämiehille..

Pokharasta meidän oli tarkoitus jatkaa Chitwaniin katsomaan viidakkoa ja seikkailemaan norsusafarille, mutta koska satoi päivä tolkulla emme uskaltautuneet nousemaan bussiin. Olisi vaarallista matkustaa liukkailla serpenttiini teillä vielä, kun maanvyöryn riskikin on olemassa. Sadetta oli luvattu myös Chitwaniin, joten ajattelimme, että ei se safarikaan olisi kauhean mukavaa sateessa. Norsu juuttuisi kiinni mutaan ja tiikerit tulisivat syömään meidät. Olimme siis Pokharassa neljä päivää sadetta pidelleen ja palasimme takaisin Kathmanduun sateen helpotettua.

Pulu ruokailee alttarilla Kathmandussa.

Kathmandussa hoidimme viimeiset koululla käynnit. Ei sekään mennyt niin kuin piti. Olimme pyytäneet todistusta läsnäolostamme yliopiston johdolta, mutta saimme sen kampukselta. On eri asia saada todistus kampukselta kuin yliopistolta, mutta ei sitä Nepalissa ymmärretä. Lisäksi olimme pyytäneet harjoitteluarviota jo kuukautta aikaisemmin ja jättäneet tarvittavat paperit kampuksen johtajalle, mutta eipä sitä saatu. Nyt olemme yrittäneet pyytää sitä sähköpostilla, mutta ei sitä varmaan sieltä ikinä saada. Asiat ovat niin pitkissä kantimissa tuolla. Kunhan jutustellaan pari vuotta, niin ehkä asiat sitten etenevät.

Viimeisellä viikolla hoidimme myös matkamuistojen ja tuliaisten ostamisen. Aikahyvin sitä saa pidettyä itsensä ostamatta mitään ennen kuin loppu häämöttää. Ja vielä kolmen kuukauden jälkeenkin ahdisti tinkiminen. Olisi ollut ehkä järkevää ostaa heti alussa jotain, sillä silloin kaikki vielä näytti hienolta ja mielenkiintoiselta. Nyt ei enää oikein mikään ollut ihmeellistä ja paljon kaikkea mitä oli ajatellut alussa ostavansa jäi hankkimatta. Toisaalta ei sitä kaikkea tavaraa olisi jaksanut kantaa jatkuvien muuttojen mukana ja eihän tuossa rinkassakaan paljon ylimääräistä tilaa ollut.

Kauppakuja New Roadilla

Reppukauppa

Neulekauppa

Huopakauppa

Katutunnelmaa

Mausteita, teetä, rukouslippua...

Metallikauppa

Melkein kotikatu Thamelissa.

Suomeen paluukin sitten koitti. En olisi halunnut. Tuntui, että jäi niin paljon vielä näkemättä ja kokematta. Oli myös shokki palata suomalaiseen ympäristöön. Katsoimme lentokentällä palatessa, kuinkan siivooja siivosi ei mitään. Täällä kaikki on niin siistiä ja väritöntä ja persoonatonta. Mutta keittiö on aika luksusta! Jääkaappi, pakastin, sähköliesi ja sähköä koko ajan! Wau! Ja lämpimään suihkuun pääsee vaikkei aurinko paista eikä vettä tarvitse laskea puolta tuntia ennen, kuin se lämpenee. Ja talot on lämpimiä. Itsestään selvyyksiä meille, luksusta monille. Täytyy myöntää, että olen palaamiseni jälkeen vähän flipannut katsellessani ihmisten ajavan itseään omilla valinnoillaan elintapasairauksiin; 2. tyypin diabetes, lihavuus, sepelvaltimotauti.. Täällä on  kaikki liian hyvin, ehkä Suomelle tekee vaan hyvää jos Putin hyökkää rajan yli. Saadaanpahan asiat tärkeysjärjestykseen ja hyvinvointipohjaiset sairaudet kuriin.

Nepalissa ympäristö aiheuttaa sairauksia. Kathmandussa COPD eli keuhkoahtaumatauti on lisääntynyt ja kohta se on johtava kuolinsyy laakson alueella. Kaikkea sitä pölyä ja saastetta ei kyllä tule ikävä. Kolme viikkoa meni siihen, että keuhkot puhdistuivat. Miten mukava olikaan aloittaa aamut arvaamalla miten iso ja musta kökkö tänään ulos lennähtää.

Välillä kaipaan sitä, että taksit melkein ajavat päälle. Ihmiset hymyilevät ja juttelevat ja kadulla saa katsoa jalkoihinsa, ettei astu suolikasaan. Suomi on niin kliininen, täällä kadut ovat käytännössä tyhjiä, tarjoilijat kysyvät maistuiko ruoka vain koska niin pitää tehdä ja silmiin ei katsota. Kaipaan yhteisöllisyyttä ja aitoa välittämistä. Miksi yksilöt haluavat pysyä omissa oloissaan oman tietokoneensa ääressä. Menkää ulos, kohdatkaa ihmiset aidosti, ei pikseleinä. Nyt loppu tämän tuijotus, ulos siitä! Ja hymyile sille vastaantulijalle, vaikka se aatteliskin, että oot hullu.