tiistai 3. maaliskuuta 2015

Reissun lopetus ja kotiinpaluu



Kolme kuukautta meni hetkessä. Joulua vietimme ystäväporukalla syöden itsemme ähkyyn paikallisessa ravintolassa, jossa tilasimme montaa eri ruokalajia pöytään yhteisesti jaettavaksi. Olihan se erilainen kokemus, kun porkkanalaatikon sijasta joulupöydässä onkin palak paneeria ja lihaa ei ole viereistä pöytää lähempänä.

Tapaninpäivänä suuntasimme kohti Pokharaa. Kahdeksan tunnin bussimatka oli välillä aika hurja, kun tiet ovat kapeita ja mutkittelevat vuorenrinteillä aivan jyrkänteen reunalla. Taisi olla vain tien nimi Highway, ei sen laatu. Nepalissa on yleinen nopeusrajoitus kuulemma 60 km/h, mutta välillä kapeilla vuoristoteillä voi nähdä ja kokea vähän kovempaakin vauhtia ja lisänä sydämen tykytyksiä ohituksista mutkissa. Vuorenrinteiltä ajelee alas busseja harvase päivä, keskiarvo taisi olla kaksi bussia päivässä.

Matkaan lähdimme hotellimme yhteydessä olleen matkatoimiston myymien bussilippujen kanssa. Tytöt halusivat satsata matkaan ja otimme pari euroa kalliimman hienomman turistibussin, jossa piti olla vesitarjoilu, ilmastointi, lämmitys, laajakuvatelkkari, reilumman kokoiset penkit ja päivän lehdet. Lisäksi bussin sanottiin olevan ihan uusi, vain 15 päivää sitten käyttöönotettu. Totuus oli jälleen kerran toista. Bussi oli ainakin 20 vuotta vanha, likainen ja ahdas. Television kohdalla oli seinässä reikä, jonka peittona oli likainen viltti. Ilmastointi toimi siten, kun avasi ikkunan, jos sen sai auki ja lehtiä ei näkynyt missään. Lämmitys oli tasan yhden penkin alla, josta Milla sai kärsiä koko matkan, sitä kun ei saanut pois päältä. Ainut paikkansa pitänyt asia oli vesitarjoilu eli saimme pullot vettä, kyllä kannatti maksaa 15 rupian vesipullosta se 400 rupiaa enemmän, kun saatiin noin hieno bussikin. Huvittavinta on kyllä se, että pitemmillä matkoilla Nepalissa kulkee turistibusseja, joissa oikein lukee isolla "Tourists only!" ja kyydissä on parhaimmillaan vain paikallisia ihmisiä. Kai hekin ovat turisteja, jos menevät sukuloimaan parin sadan kilometrin päähän.

En muista olenko kertonut aikaisemmin rekisterikilpien värikoodeista. Tuli vaan tässä mieleen kun tuosta turistiliikenteestä oli kyse. Turistiautoissa on vihreät rekisterikilvet, oli kyseessä sitten bussi tai jeeppi tai vuokra-auto. Yksityisillä ajoneuvoilla on punaiset kilvet ja maksullisilla, kuten takseilla mustat. Diplomaattien autoissa kilvet on siniset. Ruskeita kilpiä näin myös, mutta niistä en osaa sanoa. Voisin veikata, että kyseessä on paikalliset poliitikot, koska autot olivat sen näköisiä. Meille tuttuja valkoisia kilpiä ei näkynyt ollenkaan.

Pokharaan saavuimme perjantaina 26. joulukuuta kolmen aikoihin iltapäivällä. Turistibussipysäkillä oli vastassa kymmeniä hotellikaupustelijoita, joista ei meinannut päästä eroon. Olisivat tarjonneet vaikka millaisia "luksushotelleja" edullisesti eli rikaslänsimainenturistihintaan. Taksitkin olivat heille varattuja ja saimme nähdä hieman vaivaa, että saimme otettua taksi ilman hotellia. Bussipysäkki olisi kävelyetäisyydellä Lake Sidelta, jos olisi tiennyt mihin suuntaan lähteä, joten pelasimme varman päälle ja 200 rupiaa ei ole kovin paljon siitä varmuudesta, ettei tarvitse harhailla matkatavaroiden kanssa tuntikausia väärään suuntaan.

Dam site Pokhara
Löysimme kivan guest housen tovin etsittyämme, kahden hengen huoneet olivat 600 rupiaa yö (vajaa 3 € per naama). Omaa vessaa ja suihkua huoneisiin ei kuulunut, mutta yhteiskäytössä oleva oli siisti ja käytävällä ihan huoneiden vieressä.
Kolmijalkainen lehmä ruokailee Pokharassa järven rannalla.

Pokhara on Nepalin toiseksi isoin kaupunki. Se sijaitsee Kathmandusta 300 km länteen aivan Himalajan sylissä ja siellä on myös maan suurin järvi. Kaupunki on siis rakennettu järven rannalle. Valittevasti järvi on hyvin saastunut, mutta ihmiset silti kalastavat siitä ruokansa ja pesevät pyykkinsä siinä. Rannalla oli vierivieressä pyykkäreitä ja kalastajia. On vaikeaa hahmottaa järven koko näin suomalaisiin järviin tottuneena. Täällä vastaranta on sitä matalampi mitä kauempana se on ja välissä on saaria, Pokharassa näin ei ollut. Järven toisella puolella oli kukkuloita ja vuoria ja saaria ei ollut lainkaan. Aluksi katsoinkin, että eipä ole iso lätäkkö, ennen kuin huomasin pikkuruiset kylät vuoren rinteillä vastarannalla ja veneet, jotka olivat tulitikkuaskin kokoisia vaikkeivat olleet edes puolessa välissä järveä.

Halusimme viettää uuden vuoden Pokhara cityssä, koska olimme kuulleet, että siellä on isot festivaalit. Tämä mielessämme suuntasimme heti saapumisiltanamme matkatoimistoihin kyselemään mahdollista trekkiä ennen uutta vuotta. Hinnat vaihtelevat aika paljon liikkeiden välillä. Otimme seuraavan aamuna alkavat neljän päivän vaelluksen Poon Hillille.

Nyapool
Mielipiteemme oppaasta jakautui puoliksi, joten päädyimme palkkaamaan oppaan matkalle. Reitti on helppo ja kohtuu mittainen, joten sen voi tehdä helposti ilman opastakin. Välillä ärsyttikin, kun oppaalla oli niin kova kiire koko ajan, ettei ollut aikaa pysähtyä ihailemaan maisemia. Joku matkaseurueestani kysyikin jossain vaiheessa, että miksi otimme oppaan. Sitä minäkin ihmettelen, koska äänestin vastaan. Epävarmuus kai siellä huuteli, kun Himalajalle kerta ollaan menossa ensimmäistä kertaa. Hintaa reissulle tuli 5000 rupiaa per naama sisältäen trekkausluvat, oppaan ja jeepin Nyapooliin ja takaisin. Majoitukset ja ruokailut maksoimme päivittäin paikanpäällä. Majoittuminen oli halpaa vain 200 rupiaa yö kahden hengen huoneissa, mutta ruoat olivat kalliita ja ne on syötävä siinä majatalossa, jossa yöpyy. Se on trekkaussääntö numero 1. Yöt vuorilla ovat kylmiä ja koska majapaikat ovat lämmittämättömiä tuli makuupussi, fleece, kerrasto, pipo ja kahdet villasukat tarpeeseen. Pelkällä peitolla ei olisi pärjännyt, sillä yöllä voidaan olla pakkasen puolella. Trekki oli hermoja raastava ja fyysisesti vaativa, vaikka kyseessä oli helppo reitti. Minulle siinä oli tarpeeksi nousua, meinasi hieman vuoristotautikin iskeä, kun päivän aikana nousua oli 1000 metriä. Se tuntuu kehossa. 

Poon Hill trek - reitti
Tervetuloa Annapurnan luonnonsuojelualueelle.